Kasvunpaikkoja

Olin tällä viikolla lomalla telttailemassa. Koska mikään ei saa niin nopeasti jalkoja syvälle maahan ja katsetta tähtiin kuin eläminen luonnossa. Ja toisaalta ei ehdi ajatella turhia, kun miettii, miten nukkuu, syö, pitää itsensä lämpimänä ja parhaiten aistii kevättä.

Mutta kotiin palattua ajatuksia sitten näköjään riittääkin, vaikka jo ennen reissua pohjusteltu flunssakin rakasti telttailua ja kasvoi ja voi hyvin. Aina sanotaan, että uskonto ja politiikka ovat riskialttiita small talk -aiheita. Luonnossa pärjäily nosti kuitenkin itsetuntoa niin, että otan riskin.

Elämäni kirkolliskokousedustajana (kaksi vuotta takana) on tullut siihen vaiheeseen, että olen kerännyt paljon vaikutelmia. Ja tänään mietin sitä, että uskaltaako tavallinen ihminen uskoa. Oma polkuni kirkolliskokoukseenhan on ollut ensisijaisesti partiopolku, byrokratiapolku (hallinto ja talous ovat suomalaisen ev.lut. kirkon toiminnassa erittäin isossa roolissa palveluiden järjestämisessä) ja paremman maailman rakentamisen -tarpeen polku (jossa uskon, että kirkko voi tehdä paljon). Olen tutustunut isoon joukkoon hienoja ihmisiä – pappeja ja maallikoita - joille usko antaa voimaa tehdä hyvää, ottaa johtajuutta ja pitää huolta heikommista. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, joille usko antaa perustelut sanoa ja tehdä kaikenlaista sellaista, joka itselleni ei edusta lähimmäisen rakkautta tai parempaa maailmaa. Ja näitä kaikkia ihmisiä yhdistää se, että tuo voima/tarve/oikeutus/johdatus, joka johtaa hyvin erilaisiin toimiin ja ajatuksiin, tulee uskosta. Se on analyyttiselle luonnontieteilijälle aina vaikeaa, jos sama hypoteesi, johtaa hyvin erilaiseen toimintaan sen toteuttamiseksi. Ja ajatus uskosta, jonka seuraaminen voi sotkea eettistä kompassia, tuntuu välillä suorastaan pelottavalta. Vaikka ei kai tosi uskovainen tuollaista pelkäisi.

Oma ajatukseni tuosta uskon nimissä toimimisesta on monessa-mukana-olevan-ihmisen ajatus, että kunnon selkänoja ei koskaan poista jokaisen omaa vastuuta. Vastuuta toimia ihmisenä ihmiselle. Kokemukset (tai pettymykset) kunnon selkänojasta elämässä ylipäätään ovat opettaneet, että se voi olla voimanlähde, joka inspiroi ajattelemaan, tekemään ja etsimään entistä enemmän. Pelkästään tieto, että on joku tai jokin, jonka luo palata hakemaan voimaa, voi saada ihmeitä aikaan. Toki ymmärrän, että minun ihmeeni eivät ole kaikkien ihmeitä. Mutta ehkä aika moni kuitenkin jakaa haaveeni koettavasta rakkaudesta ja elinvoimaisesta maapallosta.

Mistä päästäänkin päivän poliittiseen pohdintaani. Myönnän, että en varmasti ole seurannut tarpeeksi kaikkialla käytävää keskustelua, mutta jotenkin tökkii kokoaikainen kasvusta puhuminen. Tai siis toivon, että olen väärässä siinä, että mitä kasvu suurimmalle osalle siitä puhuvista tarkoittaa. Mutta ajatus siitä, että kaiken pitäisi olla isompaa ja sitä pitäisi aina olla enemmän, on mielestäni - no kestämätön. Ymmärrän, että toimivassa yhteiskunnassa kannetaan korret kekoon, saadaan siitä korvaus, joka mahdollistaa uusien korsiraaka-aineiden tai palveluiden ostamisen niiltä, joiden omien korsien kekoon kantaminen muodostuu noiden myynnistä, mutta en ymmärrä sitä, että tuon keon pitäisi olla koko ajan isompi tai upeampi. Tai siis yritän tällä lapsellisella muurahais-mielikuvalla jotenkin sanoittaa sitä, että tarvitaan toimivaa markkinaa, tuotantoa ja palveluita, mutta sen mitä tehdään pitäisi tähdätä ennemmin kokonaisvaltaiseen kehitykseen kuin kasvuun. Montaa asia ei ole enää edes mahdollista kasvattaa (meinasin sanoa, että mm. julkinen sektori, mutta en sano, koska en halua rajata tätä ajattelua mihinkään), mutta se, että niitä kehitetään, onkin yleensä aina mahdollista. Ehkä mun korvissa on nyt vaan liikaa linnunlaulua ja aurinko paistanut silmiin niin kirkkaasti, että olen tullut hieman kuuroksi ja sokeaksi hyville(kin) tarkoitusperille. Mutta vaikka kevättä onkin nyt huimasti rinnassa, niin ajattelen, että pitää olla tarkkana mitä halutaan kasvattaa. Ja ennen kaikkea miten.

Vaikka vastuullisuus-tekeminen ja -puhe on tainnut kokea jonkinmoisen inflaation, kun maailma ei muuttunutkaan paremmaksi heti, kun ostimme sähköautoja tai siedämme pullonkorkinpitimiä, niin sitä kai pitäisi kuitenkin jaksaa jatkaa. Niin kirkossa, politiikassa kuin peruarjessa.

Kaikki paitsi telttailu on turhaa! 

Puss och kram

Maija